Olen äitini kanssa Rodoksen fransiskaaniluostarin kirkossa harjoittelemassa lauluja huomista messua varten. Äitini toimii Rodoksella Suomen kirkon turistikanttorina ja soittaa vapaaehtoisena myös isäntäkirkon messuissa. Olemme sopineet, että luostarin johtaja, pappi, Isä Luke tulee paikalle kertomaan, mihin väliin laulut sopivat. Hän on kovin kiireinen mies. Olen pari päivää aiemmin kuullut, että hän käy muiden toimiensa keskellä päivittäin tapaamassa lähisaarille rantautuneita ja Rodoksen vastaaonottokeskukseen kerättyjä pakolaisia. Käytän tilaisuuden hyödyksi ja lähestyn häntä palaverin lopuksi kysellen pakolaisten tilanteesta.

Isän ilme vakavoituu. Näen, että hän on surullinen. Isä Luke kertoo kaupungissa olevan tällä hetkellä vajaa 60 aikuista pakolaista ja 26 lasta. He ovat kaikki Syyriasta. Rodos on pysäkki, jossa viranomaiset ottavat heiltä sormenjäljet rekisteröintiä varten ja lähettävät eteenpäin, yleensä laivalla Ateenaan. Pidätellyn vihaisena ja ymmällään pappi kertoo, että poliisi oli juuri tällä viikolla joutunut turvaamaan pakolaisten oleskelua keskuksessa, koska paikallinen äärioikeistojengi oli käynyt ihmisten kimppuun harjanvarsien kera pahonpitely mielessään.

Keskuksessa on kaiken ikäisiä lapsia. Myös samanikäisiä kuin oma poikani, joka leikkii harjoitusten ajan lapsenvahdiksi tulleen suomalaisen seurakunnan pappispariskunnan kanssa. Katolinen Isä kertoo, että häntä surettaa erityisesti se, mitä lapset joutuvat näkemään ja kokemaan. Heille jo kotimaan sota olisi itsessään liikaa. Käydessään keskuksessa pappi vie lapsille karkkia, että he hymyilisivät edes kerran päivässä. Kuulen, että keskuksen olosuheet ovat karut. Niin karut, että hän on sitä mieltä, että niistä ei kannata liikaa kertoa ulkopuolisille, jotta Kreikkaa ei syytettäisi tilanteesta.

Vastaanottokeskus sijaitsee 60 vuotta sitten hylätyssä teollisuusrakennuksessa. Ikkunat ovat rikki, sänkyjä ei ole, puhumattakaan keittomahdollisuudesta. Isä painottaa, että tilanne ei ole missään nimessä kreikkalaisten ihmisten vika. Turkissa on nyt n. 2 miljoonaa Syyrian pakolaista, ja maan kantokyky on tullut vastaan jo aikaa sitten. Kun Turkilla ei ole tarjota muuta kuin puistoja, talven lähestyessä uhkarohkea merimatka Kreikkaan tuntuu houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Samaan aikaan pitkään jatkunut Kreikan valtion kassavaje pahenee. Kreikka ja ennen kaikkea paikalliset vapaaehtoiset tekevät parhaansa, mutta se ei tällä hetkellä vastaa sitä, mitä meillä Suomessa on tarjota. Vapaaehtoisten rengas ottaa vastaan vaate- ja tavaralahjoituksia sekä jakelee ruoka-apua. Turistikaudella hotellien keittiöt ovat valmistaneet pakolaisille ruuan. Kirkko on kerännyt messujen yhteydessä pastapusseja, tomaattimurskaa ja tuoretta leipää. Nyt on hieman huolen aiheena, että miten sitten kun turistikausi päättyy. Toinen huolen aihe on lämpö. Ikkunat ovat rikki, eikä lämmityslaitteita ole.

Pari päivää myöhemmin käydessäni keskuksessa näen pihalla lapsille tuotuja leluja. Sisäpihan seiniin on saatu lahjoituksena maalia, ja osa on jo maalattu silmän korkeuteen asti valkoiseksi. Pihan suojissa on taivasalla makuupaikkoja. Sisälle on yritetty luoda enemmän yksityisyyttä ripustamalla mustia pressuja väliseiniksi. Joidenkin patjojen alle on laitettu kuormalavoja. Lakanoita ei ole ihan kaikille riittänyt. Olosuhteita enemmän mieleni järkyttyy kolmevuotiaan syyrialaispojan tarinasta. Hän on kadonnut Turkin puolella. Vanhemmat ovat melko varmoja, että poika päätyi järjestäytyneen rikollisuuden kaappaamana mustaan pörssin luovutuselimiksi. Pakolaislasten ”ylimääräisiä osia” on kuulemma löytyny roskiksista. Keskuksessa kuulen myös, että armeijan on tarkoitus tulla tekemään paikasta paremmin talviasuttava. Kukaan ei tosin tiedä milloin. Kaiken kaikkiaan pakolaisten määrä Rodoksella on pieni, eikä tilanne näy mitenkään turistien suosimissa kohteissa. Toivoa ja valoa tuo keskuksen pihalla oleva Punaisen Ristin teltta, jonka alla paikalliset vapaaehtoiset ystävällisesti hymyilevät.

Tullessani takaisin mummolaan, katson omaa poikaani taas hieman uusin silmin. Hän ei ole itsestään selvyys. Kliseinen ajatus on mielessäni samalla, kun tunne-elämäni kieppuu kaiken kuulemani ja kokemani jälkeistä vuoristorataa. On todellakin lottovoitto syntyä Suomeen. Isä Luken esitiedot lasten tilanteesta saivat minut toimimaan. Pyysin luvan organisoida facebookin äitiryhmässä pienen muistamisen lapsille. Mukanamme vastaanottokeskuksen lapsille meni yhdessä äitini kanssa vanhoista pöytäliinoista ommellut pussit, jossa oli hammasharja, tahna, saippuaa, lyijykynä, teroitin, muistilappusia ja pieni pallo. Suomalaisen kirkon turistityö kerää kolehtinsa tänä syksynä lapsia varten ja suunnittelee hankkivansa kolehtivaroilla pieniä pehmoleluja, joita lapset voivat viedä mukanaan jatkuvalle matkalle.

Sunnuntaina katolisen kirkon messussa laulan Faurén Requiemistä Pie Jesun. Isä Luke on siihen kovin mieltynyt, ja sanoo, että haluaa ehdottomasti laulun myös ensi sunnuntaina, vaikka ei oikeastaan olekaan soveliasta laulaa sielunmessumusiikkia keskellä sunnuntain messua. Äitini säestämänä omistamme sydämessämme laulun kaikille Syyrian sodassa ja sitä paossa kuolleiden lasten muistolle.

Alle löysin jonkun toisen sopraanon esityksen kyseisestä kappaleesta.

Tämä kirjoitus on julkaistu mukautettuna Sampo-lehdessä to 17.9.